Lehtikaalilla lukukuntoon

Pidin yli vuoden blogihiljaisuuden. Synttärikahveja ei juotu. Keittiössä on tapahtunut vuoden aikana välillä paljon, välillä vähän. Takaraivossa kuitenkin jyskyttää monta makuelämystä, joista vuoden mittaan olisi pitänyt kirjoittaa. Monta reseptiä, jotka olisi pitänyt raapustaa tänne ylös. Jamie Oliverin lasagne helmikuussa. Ohuen ohuet mantelikeksit maaliskuussa. No knead -bread heinakuussa (muistiin siitä miten minä sain sen onnistumaan parhaiten). Aika toimiva pasta carbonara elokuussa. Jäätelökokeilut elokuussa. Aivan törkeän hyvä ja yksinkertainen pizza lokakuussa (ja marraskuussa, tästä vielä kuulette!). Kaikenlaista. Mutta ei. Nyt raapaisen kuitenkin blogisuonen taas auki, pulputkoon se villisti tai ainakin eläväisesti.

Blogin lukukuntoon saattaminen alkaa mainioilla lehtikaalisipseillä, joiden ohje on täältä peräisin. Aivan oivallinen resepti! Söin näitä kolmena iltana peräkkäin suoraan uunipannulta keittiössä, en malttanut edes istua alas. Sipsithän maistuvat paahtuneelta lehtikaalilta, suolalta ja oliiviöljyltä, mutta juuri tämän yksinkertaisuuden vuoksi ovat niin hyviä. Tosin pitäisin niitä sopivina lähinnä alkupaloiksi tai pääruuan koristeiksi, ei niistä mahan täytteeksi kuitenkaan ole. Resepti seuraa alla.

Lehtikaalisipsit (fanni &kaneli)

lehtikaalia
suolaa
oliiviöljyä

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Revi kaali suupalan kokoisiksi paloiksi uunipannulle, jätä ruodit pois. Pyörittele lehdet oliiviöljyssä ja mausta suolalla. Paahda uunissa n. 8-12 min kunnes ne ovat rapeita. Varo kuitenkin palamista.

Maltaista mallasleipää

                                     

Mallasleipä on hyvää. Kaljamaltaista, siirapista ja ruisjauhosta syntyy leivälle vahva ja makea maku, ja leipä säilyy pitkään. Yleensä meillä kotona on leivottu perinteistä saaristolaisleipää perinteisellä ohjeella, jonka mukaan leivottu leipä on perinteisen herkullista. Meillä tuota leipää on yleensä kutsuttu "mustaksi leiväksi", johtuen luultavasti leivän tummasta, lähes mustasta paistopinnasta. Joskus olen perinteistä reseptiä hieman muuttanut, esimerkiksi lisännyt taikinaan auringonkukan- ja kurpitsansiemeniä. Ruotsissa leivottu leipä puolestaan koki isommankin muutoksen, sillä sikäläisestä kaupasta ei löytynyt lainkaan kaljamaltaita. Hyvää leivästä tuli silti, vaikkei ehkä nimitys "mallasleipä" enää limpuille sopinutkaan. Joskus suomalaisenkaan kaupan hyllyltä ei ole löytynyt varsinaisia kaljamaltaita eli mallasrouhetta. Silloinkin oiva leipä on syntynyt hienojakoisista mämmimaltaista eli mallasjauhoista. Leipä kestää siis soveltamista. Yksi tekee leivän appelsiinimehuun, toinen piimään. Jonkun leipä saa makua puolukasta. Maltaat, ruisjauhot ja siirappi eivät kuitenkaan perusleivästä puutu.

Uusimmassa Glorian ruoka & viini -lehdessä oli vallan mainio mallasleivän ohje, jonka oli lehden lukijoille paljastanut ravintola Lehtovaaran kylmäkkö. Leipään käytettiin nesteenä kotikaljaa ja suurin osa maltaista oli mämmimallasta. Leipää maustoivat lisäksi myös pellavansiemenet ja auringonkukansiemenet, joiden määrä oli juuri passeli luomaan sopivaa vaihtelevuutta purutuntumaan. Leivän maku on syvemmän maltainen kuin perinteisen saaristolaisleivän, ja on leipä myös hieman vähemmän makeaa. Leipää ei kohotettu lainkaan taikinavaiheessa, mutta valmiille leiville kohotusaikaa varattiin runsaasti, 3 tuntia. Vaikkei valmista leipää synny siis mitenkään pikaisesti, on tämä mallasleipä (kuten mallasleivät yleensäkin) varsin helppo leipoa. Suosittelen!

 Lehtovaaran mallasleipä (ohje muokattu Glorian ruoka&viini -lehdestä 7/2010, omat muutokset suluissa)

5 dl kotikaljaa tai ykkösolutta
40g tuorehiivaa
2 rkl suolaa
1 1/2 dl tummaa siirappia
3 dl mallasjauhoa
3/4 dl mallasrouhetta
3/4 dl kauraleseitä (vehnäleseitä)
1 dl ruisjauhoja
1/2 dl pellavansiemeniä
1/2 dl auringonkukansiemeniä
n.8 dl vehnäjauhoja

Liuota hiiva ja suola kädenlämpöiseen kaljaan. Sekoita joukkoon siirappi, mallasjauho, mallasrouhe, leseet, ruisjauho ja siemenet. Lisää vehnäjauhot muutamassa erässä taikinaan. Vaivaa yleiskoneella tai käsin ainakin 10 minuuttia. Jaa taikina kahteen voideltuun leipävuokaan. Kohota leivät peitettynä kaksinkertaisiksi, n. 3 tuntia. Lämmitä uuni 200 asteeseen. Paista leipiä n. 40 minuuttia tai kunnes ne ovat kypsiä. (Ohjeessa neuvottiin pitämään vettä uunissa paiston aikana. Onnistui kuitenkin hyvin myös ilman.) Kumoa leivät ritilälle jäähtymään.

Kakkuanalyysi

Täytyy kokeilla kirjoittaa kakkuanalyysi, sillä runoanalyysin kirjoittaminen ei juuri nyt suju eikä houkuttele. Analysoitavana on muutama viikko sitten leivottu ranskalainen suklaakakku.

Kakku syntyi tarpeesta saada jokin leivonnainen mukaan syysviikonlopun mökkireissulle. Kostea, mud cake -tyyppinen suklaakakku oli leipojan selvä valinta, monestakin syystä. Kakku säilyy mainiosti syömiskelpoisena muutaman päivän, ja oikeastaan on parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä leivonnasta. Rakenteeltaan simppeli selviää ehjänä autokyydistä hieman töyssyisemmälläkin mökkitiellä, eikä sen ulkonäkö koe kummallisempia kolauksia, vaikka pintaan pari säröä muodostuisikin, onhan kakku alkujaan jo hieman vaatimattoman näköinen. Lisäksi suklaakakkua parempaa suojaa kylmältä syystuulelta ja -sateelta saa etsiä. Ehkä jonkun mielestä sadetakki ja villasukat saattaisivat toimia. Hmm... Lopuksi, leipoja saa aina maistaa suklaakakkutaikinaa. Etenkin, jos valmis kakku suuntaa matkoille, eikä jää leipojan maisteltavaksi.

Kakun leipojalla ei vielä toistaiseksi ole vakiintunutta lempireseptiä mud cake -tyyppisen kakun leivontaan, joten leivontahetkellä reseptin etsintä kävi jälleen ajankohtaiseksi. Sopiva resepti löytyi kuitenkin nopeasti Hesarin Ruokatorstai-kirjasta. Joskus aiemmin toimivaksi kokeiltu ranskalaisen suklaakakun resepti pääsi jälleen näyttämään erinomaisuutensa, vaikka aivan loppuun asti ohjetta ei leivontahetkellä noudatettukaan. Kakku sai jäädä ilman hehkeää suklaakuorrutetta, mikä varmasti teki siitä hieman eri tyylisen kuin alunperin ohjeen tarkoitus oli. Eri tyylinen ei kuitenkaan taatusti tarkoita huonompaa. Kakku oli supertäyteläistä ja ihanaa ilman mitään kuorrutteitakin. Pikku nokare kermavaahtoa saattaisi kuitenkin kruunata täydellisen makunautinnon.

Ehkäpä tästä ohjeesta tulee se takuuvarma suklaakakkuohjeeni tai mud cake -ohjeeni. Ohjeen pitää olla melko yksinkertainen, samaten kakun itsessään. Kakun pitää sellaisenaankin olla makunautinto, ilman mitään kaunistelevia lisäelementtejä. Valmis kakku voi esittäytyä (varsinkin kuvassa) melkoisena rumiluksena, mutta tällaiselle suklaan ystävälle ainoastaan kaunottarena (vai komistuksena?). Onkohan muuten mud cakella ja muilla kosteilla suklaatortuilla jotakin erityisen tarkkaan määriteltyä eroa?

Ja näin tein itse kakun:

Ranskalainen suklaatorttu

150 g voita
150 g tummaa suklaata
4 munaa
2 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
1/4 tl suolaa

Sulata voi kattilassa. Nosta kattila pois kuumalta liedeltä. Paloittele suklaa ja lisää kuuman voisulan joukkoon sulamaan. Sekoita välillä. Anna seoksen jäähtyä hieman. Vaahdota kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita vaahdon joukkoon ensin jäähtynyt suklaaseos ja sitten keskenään sekoitetut jauhot, vaniljasokeri ja suola. Hämmennä tasaiseksi. Voitele irtopohjavuoka ja jauhota se korppujauholla tai vaikka mantelirouheella. Kaada taikina vuokaan. Maista taikinaa. Paista kakkua 175 asteessa n.30-35 minuuttia tai kunnes kakku on hieman kypsää (saattaa kypsyä myös nopeammin tai hitaammin, tarkkaile kakkua!), mutta keskeltä kuitenkin löysää. Kakkuun työnnettyyn tikkuun pitäisi tarttua vähän taikinaa, mutta se ei pitäisi kokonaan peittyä taikinaan. Jäähdytä kakku vuoassaan ennen leikkaamista. Kakku säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. (Kuorrutus: Pilko 100 g tummaa suklaata ja 1 rkl voita uunista otetun kuuman kakun päälle. Peitä kakku hetkeksi kuvulla tai muulla. Levitä sulanut suklaa nätisti kakun päälle ja anna jäähtyä)

Paahteinen kotijuusto-paprikasalaatti

Päivitystahti blogissa on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen. Ensin oli opiskelukevään loppurytistys ja parin päivän loman jälkeen alkoivat kesätyöt. Ruoanlaittoon en ole jaksanut panostaa kovin raivokkaasti. Perusarkipäivän sapuskat ovat olleet leipää, puuroa tai jogurttia. Tai jos olen jaksanut satsata, keittiössä on syntynyt munakasta, kasvispöperöä paistinpannulla tai jotain peruspastaa. Hurjan jännittävää. Vapaina viikonloppuina olen saattanut valmistaa lasagnea tai jopa pizzaa. Leivontakin on jäänyt vähemmälle. Kahden hengen taloudessa normaali annos (esim. normaali taikina tai piirakkapohja) herkkuleivonnaisia on vain liikaa. Mutta vaikka tilanne kuulostaa mitäänsanomattomalta, saattaa laiskassakin keittiössä syntyä oivallisia annoksia. Muun muassa linssi-kasvispaistos, leipägrillin ensikäyttö ja yksinkertaiset munakkaat ovat olleet keittiön ilonpilkahduksia, vaikkakin simppeleitä sellaisia. Ehkä niistä tarkempaa tekstiä joskus toiste.

Äskettäin sain innostuksen tehdä paahdetuista paprikoista ja kotijuustosta salaattia. Innostukseen johti kaksi asiaa. Etsiskelin kaupasta jotakin mukavaa juustoa salaattiin, lähinnä tähdäten johonkin mozzarellaan. katseeni bongasi kylmähyllyltä kotijuusto-osaston, ja muistelin, etten pitkään aikaan olekaan syönyt kotijuustoa. Ostin, söin ja ihastuin. Aloin jopa viritellä mielessäni kotijuuston valmistusprojektia. Paahdetuista paprikoista ja kotijuustosta koottuun salaattiin päädyin lopulta, kun pohdiskelin, mihin kaikkeen kotijuusto oikein sopisi. Googlaamalla päädyin HyväTerveys-lehden ruokasivuille, josta löytyi houkutteleva salaattiohje. Seuraavana päivänä (tarkkasilmaisenä opiskelijana) huomasin paprikoiden olevan tarjouksessa kaupassa! Kilo paprikaa siis ostoskoriin ja salaatinvalmistukseen.

Paahdettuja paprikoita on tullut tehtyä joitakin kertoja aiemminkin. Paprikoihin tulee paahtamalla erinomaisen makea maku. Aiemmin paprikat ovat paahtamisen jälkeen saaneet joukkoonsa marinadin. Marinoituja paprikoita on sitten tarjottu salaatin höysteenä tai osana tapas-pöytää. Ollessani Romaniassa vierailulla pari vuotta sitten näin myös erilaisen tavan valmistaa ja nauttia paahdettuja paprikoita. Siellä pitkulaiset paprikat paahdettiin kaasuhellan tulella lähes täysin mustiksi. Sen jälkeen ne suljettiin karkealla merisuolalla täytettyyn astiaan hetkeksi ennen kuorimista. Kuoritut paprikat maustettiin vain hunaja-omenaviinietikalla ja öljyllä. Paprikat syötiin sitten alkupaloina niin, että kannasta pidettiin kiinni, ja kokonaisesta paprikasta haukkailtiin paloja siemeniä varoen. Hyvää.

Valmistin salaatin hieman mukaillen ohjetta. Tuli muuten tosi hyvää salaattia! Kotijuuston mieto ja täyteläinen maku täydentää loistavasti vahvaa paprikoiden makua ja rucolan hienoista pistävyyttä. Itse kokosin salaattipohjan jäävuorisalaatista ja rucolasta, sillä en pidä liian vahvasta rucolan mausta. Mutta salaattien, paprikan, juuston ja yksinkertaisen kastikkeen lisäksi ruoka ei kaipaa mitään muuta, eikä varsinkaan salaattien yleisimpiä osasia, kuten kurkkua tai tomaattia. Tässä paprika ja rucola saavat koko areenan itselleen.

Paahteinen kotijuusto-paprikasalaatti

2 paprikaa
1 pkt Valion kotijuustoa (muukin kotijuusto varmasti käy)
1 ruukku rucolaa
muita salaatteja

Kastike:
oliiviöljyä
sitruunamehua
sinappia
hunajaa
mustapippuria
suolaa

Paahda ensin paprikat. Puolita paprikat, poista siemenet ja kantaosat ja aseta pellille leivinpaperin päälle kuoripuoli ylöspäin. Paahda niitä uunissa 225 asteessa n. 20-25 minuuttia tai kunnes kuori saa mustia pilkkuja. Pidä paahtuneita paprikoita suljetussa astiassa noin vartti ja kuori ne. Höyrystyminen astiassa helpottaa kuoren irtoamista. Jäähdytä paprikat ja pilko hieman pienemmiksi suupaloiksi.
Valmista kastike. Sekoita suunnilleen yhtä paljon oliiviöljyä ja sitruunamehua, mausta sinapilla, hunajalla, pippurilla ja suolalla. Sekoita osa kastikkeesta paprikoiden marinadiksi (voi sekoittaa jo lämpimiin paprikoihin), säästä osa salaatinkastikkeeksi. Revi salaatit lautasille. Asettele päälle kotijuustopaloja ja paahdettuja, marinoituneita paprikoita. Pirskota päälle vielä salaatinkastiketta.

Pestopastabroilerisalaatti

Viime viikonloppuna oli tarkoitus valmistaa broileripastaa, mutta valloillaan ollut helleilma ohjasi sittenkin kokkaamaan broilerisalaattia. Hassua sinänsä, että pastabroilerisalaatin valmistusaineet eivät kovin kummoisesti eroa broileripastan raaka-aineista, mutta muona tuntuu silti "raikkaammalta ja kevyemmältä" hellepäivän kuumuuteen. Suurimpana erona ruoissa on tietysti lämpötila ja, ohjeista riippuen, kastikkeen koostumus. Salaattiin tulee tietysti yleensä tungettua jonkinmoisia rehuja reilummin, mutta toisaalta pasta-aterian kanssa tarjolla olisi mitä todennäköisimmin lisukesalaattia. Minimaalisista eroista huolimatta nämä ruoat tuntuvat kuitenkin pään sisällä eroavan toisistaan ratkaisevasti. Olkoon sitten niin. seuraavalla kerralla sitten broileripastaa.

Pestopastabroilerisalaatti (1:lle reilusti tai 2:lle vähemmän)

100g kypsää broileria
tomaattia tai paprikaa
kurkkua
jääsalaattia
tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippuria
sitruunamehua
oliiviöljyä
oliiveja
2-3dl kypsää tummaa pastaa
1-2rkl pestoa
(mozzarellajuustoa)

Pilko tomaatti/paprika, kurkku ja revi salaatti. Silppua basilika. Sekoita ainekset yhteen kulhossa. Mausta pippurilla, suolalla, sitruunamehulla ja oliiviöljyllä. Paloittele broileri ja yhdistä pastan kanssa. kääntele pesto pastan ja broileripalojen joukkoon. Lisää salaattipohjaan. Lisää lopuksi joukkoon oliivit ja mozzarellajuusto. Tarjoile.

Oodi kaurapuuroilolle ( - vai kaurapuuroilulle?)

Pitkähkön kirjoitustauon blogissa voisi kuvitella enteilevän seuraavasta jutusta jotenkin erityisen upeaa ja erikoista. Ehkä huikaisevia reseptejä ja värikkäitä, innostavia kuvia? Not this time. Teemana on kaurapuuro ja luvassa on nolla reseptiä. Jokainen puuroa syönyt tietää myös, miten mahdottoman riemukkaalta ja säihkyvältä kaurapuuro lautasellaan näyttää, etenkin jos sen kaveriksi ei ole valinnut värikästä marjakimaraa. Mutta yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. Itselleni kaurapuuro on jotain aivan mahtavaa!

Aika monelle kaurapuuro on tainnut tulla tutuksi lapsuuden aamiaispöydästä, joillekin ehkä liiankin tutuksi. Näin pohdiskellaan myös uusimmassa Yhteishyvä-lehdessä (5/10): "Ei ole sellaista suomalaista, jonka lapsuudessa ei olisi aamupöydässä ollut puuroa tarjolla - ja joskus tuputettunakin." Meikäläistä ei kuitenkaan koskaan pakotettu puuroa syömään. Ehkä meillä ei muutenkaan vedetty aamiaiseksi klassista kaurapuuroa. Satunnaisesti vain. Aloinkin itsekseni ihastua kaurapuuroaamiaiseen joskus yläasteaikoina. Siitä lähtien kaurapuuro on ollut se aamiainen, jolla päivä käynnistyy kaikkein parhaiten. Ajan myötä sen asema on vakiintunut ja vallannut sijaa myös muista päivän hetkistä. Onpa huuliltani jonakin iltana kuultu myös seuraavanlaista: "Tulis jo aamu että sais syödä kaurapuuroa!"

Koska monille kaurapuuro on vakiintunut aamun aloittaja, siihen liittyy myös varmasti tanakoita mielipiteitä ja tuttuja valmistustapoja. Ei saa olla liian löysää tai liian paksua. Pitää olla maitoon keitettyä. Maitoon keittäminen pilaa puuron. Puurossa täytyy olla suolaa! Suolaa vain ripaus. Mikropuuro on puuron irvikuva. Kuka nyt puuroa jaksaisi keittää? Itselläni puuron valmistustapa vaihtelee kausittain: joskus mikrossa tehty paksun paksu maitopuuro ilman suolaa oli täydellistä, nyt kunnolla haudutettu veteen tehty kaurapuuro suolaripauksella on parasta. Kun on kiire, mikro pelastaa.

Jos puurosta saa eri makuista valmistustapaa vaihtelemalla, voi lopputulokseen vaikuttaa hurjasti myös erilaisia kaurahiutaleita käyttämällä. Kaapistani sattui nyt löytymään neljänlaisia kaurahiutaleita (friikkiä? tämä oli kyllä ihan sattumaa...). Luomuhiutaleista syntyy yleensä melko voimakkaan makuista, ehkä jotenkin alkukantaista puuroa. Voi olla, että kaikki eivät vahvaan makuun ihastu. Itsekään en aina ihastu luomuhiutaleiden makuun, mutta varsinaisia herkkuhiutaleita löysin tovi sitten Eat&Joy Maatilatorilta, Pekka Nikkilän luomukaurahiutaleita. Lempeämpää puuroa en ole mistään muista hiutaleista keittänyt. Suomalaisten tutuimmista puurohiutaleista, Elovena-hiutaleista syntyy aina turvallisen hyvää puuroa. Millä tahansa valmistusmetodilla. Pikakaurahiutaleista tehty puuro puolestaan syntyy nopeasti ilman haudutusta, mutta niiden maku on köyhempi kuin tavallisten kaurahiutaleiden, saati sitten isojen hiutaleiden.

Mutta kaurapuuroannoksen monipuolisuus ei lopu vielä tähänkään. Ei ole yhdentekevää, miten puuronsa syö. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen; perinteiset seuralaiset voisilmä, marjahillo tai maitotilkka maistuvat aina puuron kanssa. Vaihtelua puuroonsa voi kuitenkin loihtia niin monella eri tavalla kuin keksii. Perinteiseen lohkoon kuulunevat myös marjakeitto, sokeri ja tuoremarjat. Valmistusvaiheessa puuroon voi heittää rusinoita, luumuja tai omenaraastetta. Puuron päälle voi ripauttaa kanelia tai lorauttaa hunajaa. Urheilijan puuroannos täydentyy vaikka maustetulla proteiinijauheella. Erilaisia hedelmiäkin voi puuron joukkoon heittää. Eilisiltaisen iltapalapuuroni maustoivat banaaniviipaleet ja jäiset puolukat. Aika naseva yhdistelmä, sanoisin.

Olen nyt hehkuttanut kaurapuuroa niin monelta kantilta, että epäilen kenenkään pystyneen tätä tekstiä tänne asti lukemaan. Siksi voin vielä muistuttaa, ettei puuro kuulu pelkästään aamupalapöytään. Se on myös mainio välipala, lounas tai iltapala. Joinakin iltoina huomaan syöneeni puuroa kolmesti päivässä. Se lienee joskus hieman liikaa. Mutta minkäs teet. Puuro kun on edullista (sopii opiskelijalle), vatsaystävällistä (sopii herkkävatsaiselle), ravitsevaa (sopii urheilijalle) ja hyvää (sopii kaikille).

Leipää nopeasti

On joukko sellaisia yksinkertaisia, helpohkoja, klassisia reseptejä, joita voisi kutsua perusresepteiksi. Tällaisia saattaisivat olla esimerkiksi makaronilaatikko, pullat, kasvissosekeitto, pannukakku, uunipunajuuret tai mustikkapiirakka.Usein leipomis-tai ruoanlaittoinnostuksen (tai -tarpeen) huumassa sopivia reseptejä etsiessään sitä sitten sivuuttaa kauniisti nämä perusreseptit ja hamuaa tehtäväkseen jotakin uutta ja erilaista. Perusreseptit tuntuvat ajatuksen tasolla helposti tylsiltä ja liian iiseiltä. Jos kuitenkin ryhtyy valmistamaan jotakin tällaista tavalliselta tuntuvaa ruokaa tai leipomusta, saa mitä luultavimmin todeta ennakkoluulonsa vääräksi ja lausua ne klassiset sanat: "Ai että on hyvää, tätä pitäisikin tehdä useammin, tää on niin helppo valmistaakin." Viehätys kestää tovin, kunnes ohje alkaa taas ajatuksen tasolla vaikuttaa laimealta.

Yksi tällainen ohje on ehdottomasti helppojen sämpyläruutujen ohje, jota ensi kerran kokeilin varmasti yläasteen alettua. Ohje löytyi aikoinaan Elovena-pakkauksen kyljestä. Nykyään sitä ei siitä voi bongata, mutta Elovenan reseptisivuilta ohje onneksi löytyy. Leivoin tätä leipää ensin kotona, mutta törmäsin ohjeeseen jälleen koulussa köksän tunneilla. Vaikka ohje on nopea, köksäntuntien hektinen meno ei ehkä hellinyt leivänleivontaideaa ja joskus tuloksena taisi kiireessä olla enemmän rieskaa kuin sämpylää muistuttava lopputulos...

Ohje on siis sikäli erikoinen leipäohje, että taikina kohotetaan vain kerran. Jonkun mielestä tämä saattaa sotia leivän leivonnan perusperiaatteita vastaan, mutta koska leivästä tulee todella onnistunutta näinkin, leivon tätä hyvällä omallatunnolla. Aluksi minäkin tosin epäilin (ja epäilen yhä uudelleen tätä leipoessani), tuleeko leivästä jotenkin "pikaleipämäistä" kohotustaktiikan takia, mutta epäilykset jäivät ja jäävät turhiksi. Sämpyläruuduista tulee meheviä ja maistuvia ja leipä valmistuu nopeasti yhdellä pellillä. Ei ehkä ajalla ja vaivauksella vaalittu leipä, mutta erittäin sopiva kiireiseen tai laiskaan hetkeen.

Helpot sämpyläruudut (puolitoistakertaisena isolla uunipellillä syntyy sopivan muhkea leipä)

5 dl vettä
3 dl kaurahiutaleita
1 pss kuivahiivaa
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
1/2 dl öljyä
6 dl vehnäjauhoja

Sekoita 42-asteiseen veteen keskenään sekoitetut kaurahiutaleet ja kuivahiiva. Lisää sokeri, suola ja öljy. Vaivaa joukkoon vehnäjauhot. Kumoa taikina leivinpaperoidulle uunipellille ja painele tasaiseksi levyksi. Anna kohota peitettynä 30-60 minuuttia. Paista 225 asteessa n.20 minuuttia.

Minilihapullia pastan joukossa

Voiko hyvä ruoka tuottaa pahoja omantunnontuskia? Pohdiskelin tätä kysymystä, kun viikonloppuna laitoin uuniin lihapulla-pastapaistosta. Paikalla olleelle apukokille tokaisin: "Musta tuntuu että tein juuri syntiä." Olin näet kaatanut juuri täyteläisen juustokastikkeen pastaläjän ja lihapullien peitoksi. Tarkemmin ajateltuani käsillä ollutta ruokaa saatoin kuitenkin hylätä pahat omantunnontuskat; vaikka en laskenut juuston määrää kastikkeessa, olin käyttänyt ruokaan kevytjuustoa, kuitupastaa, vähärasvaista jauhelihaa, eikä maitokaan ollut rasvaisinta sorttia. Ehkä minun olisikin pitänyt tuntea pistos sydämessäni siitä, etten käyttänytkään kaikkein parhaimman makuisia ruoka-aineita, vaan terveellistin hieman ruokaa. Tai ehkä omantunnontuskat ovat turhia, oli ruoka-aineina mitä hyvänsä. Kunhan sen ruoan tekee itse. Eikä satunnaisista oikopoluistakaan tarvitse tuskailla. Kunhan nauttii ruoasta!

Tästä ruoasta pystyi takuulla nauttimaan. Hyvää mieltä toi jo paistoksen ulkonäkö. Tavallista pienemmät lihapullat ovat niin söpöjä! Ja hieman erikoisemman mallisen pastan käyttäminen on aina piristävää. Selailin muutama viikko sitten yhtä lempparisivustoani, smittenkitchen.comia, ja baked rigatoni with tiny meatballs vei sydämeni. Päätin heti, että tuota täytyy tehdä pian. Lauantaina oli sitten se hetki valmistaa tuota ruokaa. Tiesin toki jo etukäteen, että pieniä sovelluksia joudun tekemään, mutta loppujen lopuksi ruoka muuttuikin melkoisen paljon. Tahdoin lisätä ruokaan tomaattikastiketta ja sen takia jouduin miettimään, kuinka ruoka tulisi koota, jotta tomaatti ja juustokastike eivät sekoittuisi täysin. Päätin sitten koota ruoan kolmeen kerrokseen. Ratkaisu toimi hyvin, mutta oikeastaan juustokastikkeesta tuli muutenkin niin paksua, ettei sekoittumisen mahdollisuus ollut kovin suuri. Aineksistakin voi jo varmasti arvata, että ruoka maistui lasagnen lähisukulaiselta. Eri kerrokset pysyivät kuitenkin tässä nätimmin erillään toisistaan. Ja olihan se hauskempaa popsia uudenlaista ruokaa!

Paistoksesta saisi siis taatusti vielä parempaa käyttämällä täysrasvaista juustoa, miksei vaikka mozzarellapalojakin. Voisin kuvitella, että oliivinrakastajille maistuisivat myös oliiviyllätykset paistoksen joukossa...

Lihapulla-pastapaistos

Lihapullat:
450g jauhelihaa
1/2 sipuli
oliiviöljyä
0,5 dl maitoa
2-3 rkl perunajauhoa
2 tl suolaa
paprikajauhetta, oreganoa, mustapippuria

Tomaattikastike:
1 tlk tomaattimurskaa
2 rkl tomaattipyreetä
1 tl hunajaa
1-2 tl oreganoa
mustapippuria
suolaa

Juustokastike:
3 rkl voita
3 rkl vehnäjauhoja
6 dl maitoa
suolaa, mustapippuria
juustoraastetta maun mukaan, esim. 3 dl

400g kuviopastaa

Tee ensin tomaattikastike. Kaada tomaattimurska kattilaan, lisää myös tomaattipyree ja mausta oreganolla ja mustapippurilla. Anna kiehua hiljalleen poristen ilman kantta n. 30 minuuttia. Kastikkeesta pitäisi haihtua hieman ylimääräistä nestettä. Mausta lopuksi suolalla.
Tee lihapullat. Hienonna sipuli ja kuullota site hetki oliiviöljyssä. Sekoita maitoon sipulisilppu. Lisää jauheliha, perunajauhot ja mausteet. Muotoile pieniä lihapullia pellille ja paista uunissa 225 asteessa n. 15 minuuttia, koosta riippuen kypsiksi. Lihapullat voi toki paistaa kypsiksi paistinpannullakin. Sekoita valmiit lihapullat valmiiseen tomaattikastikkeeseen.
Keitä pastat kypsiksi. Niiden ei ole tarkoitus enää imeä nestettä uunissa, joten pasta saa olla oikeasti kypsää tai vähän al dente.
Tee juustokastike. Sulata voi kattilassa, sekoita joukkoon vehnäjauhot. Ja lisää maitoa pikkuhiljaa joukkoon koko ajan sekoittaen. Kun kaikki maito on lisätty ja kastike sakenee, ota pois liedeltä ja lisää juustoraaste joukkoon.
Kokoa paistos. Kaada puolet pastasta voidellun uunivuoan pohjalle. Kaada päälle vajaa puolet juustokastikkeesta. Seuraavaksi asettele lihapullat kastikkeineen vuokaan. Lopuksi laita loput pastat vuokaan ja kaada juustokastike päälle. Paista vielä uunissa n. 20minuuttia, kunnes päällinen saa väriä. Ylävastuksen voi ottaa avuksi.

Lässähtäneet laskiaispullat

Tämän laskiaisen laskiaispullat noudattivat laskiaisen perinteitä. Ne vaikuttivat harrastavan laskemista. Toivottavampaa olisi ollut jonkin sorttinen nouseminen. Leipurin hanskasta taisi ropsahtaa taikinaan hieman liian ronski annos vehnäjauhoja, mikä jätti pullien kohoamiseen toivomisen varaa. Tuloksena matalia ja tiiviitä pullia, joiden maussa ei onneksi ollut mitään vikaa. Lisäksi pullien pinta sai hieman koristetta uunissa syntyneistä halkeamista. Etukäteen jo tiesin, että kauneuskilpailuun pullia ei kannattaisi ilmoitella, sillä leivontakaapissa ei ollut raesokeria tai mantelilastuja tai mitään muutakaan soveliasta koristetta, enkä sitten viitsinyt voidellakaan pullia, kun ne omaan käyttöön kerran tulivat. Hyväsydämisesti voin siis todeta, että taisinpa leipoa arkisimmat (rumimmat) pullat vuosikausiin!

 

Tässä näkövinkkelissä pullat esiintyvät edukseen!

Pullataikina oli siis aivan tavallinen epäonnistunut pullataikina. Laskiaispullien väliin annostelin reilusti vadelmahilloa ja vispikermaa. Eivätpä haitanneet karski ulkonäkö tai tiivis purutuntuma, kun laskiaisen tutut maut tulvahtivat makuhermoille!

 

 Tästä kulmasta paljastuu karu totuus.

Punaista broileria ja bataattiranskiksia

Kovin usein tulee väsättyä marinadeja broilerille soveltaen ja säveltäen oman tuntuman mukaan. Takuuvarmin marinadi syntyy sitruunasta, oliiviöljystä, yrteistä ja hunajasta sekä tietysti suolasta ja pippurista. Joskus marinadiin rohkaistuu luomaan muunkinlaista makumaailmaa. Yleensä sellaiset marinadit toimivat kerran, mutta ei niitä kummemmin muistiin kirjaa, vaan seuraavalla kerralla marinadin keksii taas uudelleen. Perusrunko öljystä, sitruunasta ja sokerista takaa onnistuneen marinadin, mutta muilla makulisillä syntyy marinadiin vivahteita, jotka voivat viedä suupieliä ylöspäin tai alaspäin - tosin milloinkaan ei ole syntynyt pahaa marinadia. Tämä parin viikon takainen marinadi oli kuitenkin sen verran maistuva ja myös yksinkertainen, että teen mieluusti tätä joskus toistekin.

Broilerin kanssa samalle lautaselle päätyi joukko bataattiranskalaisia. "Oikeisiin" ranskiksiin verrattuna nämä oranssit suikerot olivat maukkaampia, terveellisempiä, luonteikkaampia ja pehmeämpiä. Rapeudesta ei ollut tietoakaan, mutta viimeiset minuutit tuhdilla lämmöllä uunissa loivat ranskalaisiin kuitenkin paahtuneen, hieman ruskettuneen pinnan ja samalla luonteikkaan maun.

Punaiset broilerinfileet

Marinadi:
puolikkaan sitruunan mehu ja vähän kuorta
puoli desiä oliiviöljyä
puolidesiä ketsuppia
1-2 tl suolaa
1 tl curry
1 tl paprika
1 rkl hunaja
mustapippuria ronskisti
chiliä

4 broilerin fileepihviä

Sekoita marinadin ainekset keskenään. Laita broilerin fileet marinoitumaan muutamaksi tunniksi. Nosta fileet huoneenlämpöön vähän ennen paistamista. Kypsennä uunissa 225 asteessa n. 20 minuuttia.

Bataattiranskalaiset

bataattia
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Kuori bataatti ja pilko se noin pikkurillin paksuisiksi tikuiksi. Pyörittele bataattitikut öljytilkassa vaikka kulhossa tai muovipussissa ja mausta suolalla ja pippurilla. Levitä uunipellille ja paista 225 asteessa kunnes ne ovat kypsiä. Viimeisille minuuteille lämmön voi nostaa kuumemmaksi ja paahtaa bataatteja vaikka grillivastuksen alla paahtuneen pinnan aikaansaamiseksi.